En jotenkin tajunnut, että voisin tänne omistaa ajatukseni isästä isänpäivänä. Kaikkea muuta julkaisin, mutta tärkein jäi. Siksi nyt omistan tämän julkaisun isälleni.
Ensimmäiset muistoni isästä, aikaa en ihan muista, mutta hän tykkäsi kovasti ajeluttaa meitä. Ympäri kaukaisempiakin paikkoja. Ketunperällä ajoimme lujaa isoihin mäkiin niin, että vatsanpohjasta oikein otti. Jännitti ja nauratti niin paljon, että. Meren luona kävimme aina mattolaiturin luona, emme kylläkään pesemässä mattoja vaan muuten vaan, ja minä heitin meren Ahtia kivillä, huusin vielä perään että en minä sinua pelkää!
Käytiin myös kalassa ja rapujakin pyydystettiin. Valkoisen Chevroletin peräkontin reunalla sitten istuttiin ja syötiin eväät. Se auto oli niin jännä, kun etupenkki oli kolmelle sopiva, vaihteet olivat siinä ratin kyljessä ja peräkontin ovi aukesi sivulle. Autot vaihtuivat useasti, välillä piti saada ameriikanrautaa ja välillä Audia.
Pianoja oli välillä talo täynnä mutta koskaan isä ei pakottanut niillä soittamaan - sen vuoksi sitä onkin tullut opeteltua itse. Mutta eräänä päivänä isä tuli papereiden kanssa ja sanoi siskolleni ja minulle että tytöt, nyt valitsette listalta oman soittimenne, te lähdette soittotunneille. Instrumentiksi valitsin poikkihuilun, siskoni pianon, mutta kummankaan harrastus ei kovin kauaa kestänyt. Innostukseni kyseiseen soittimeen oli kova, mutta opettaja oli niin hankala etten pystynyt hänen kanssaan työskentelemään. Täällä ei toisia huilunopettajia silloin ollut. Siskollani taas harrastus hiipui, mahdollisesti ratsastuksen ja hevosrakkauden vuoksi.
Iskä teki muuten maailman parhaat aamupalamunakkaat. Paistettu voissa niin, että reunat olivat kuin pitsiä.
Jouluisin isä on saanut aina luotua tunnelman, joka on käsinkosketeltavaa. Vaikka koristeet olisi ihan viime hetkellä saatu esille, yhtäkkiä joulu on kotona. Ja pukki on käynyt meillä viimeiseen asti, vaikka me lapset olemme jo isoja. Se on ollut aina kovin tärkeää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti